sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Nostalgiaa

Kuluneen viikon ajan olen ollut nostalgisissa tunnelmissa. Oikeastaan olen ollut niissä jo kesästä alkaen, kun aloitin opiskelut. Mieleen on virrannut fiiliksiä ja muistikuvia omasta lapsuudestani, erityisesti ajasta koululaisena ala-ja yläasteella. Olen pohtinut paljon sitä, millaista elämä silloin oli, mistä tykkäsin ja miltä eläminen ja oleminen tuntui.

Olen aina tykännyt koulusta ja uuden oppimisesta. Kun pääsin kasvatustieteen maailmaan ja kirjoitin ensimmäistä oppimistehtävääni, tuntui kuin olisin tullut takaisin kotiin. Kun samoihin aikoihin lakkasin tavoittelemasta tiettyjä asioita, joita luulin haluavani,  ja keskittymästä siihen, mitä minulla ei vielä ollut, saavutinkin sen, mistä luovuin. Sain rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Tyytyväisyyden. Elämän hallinnan tunteen. Asioita, joita minulla on joskus ollut, mutta jotka luulin menettäneeni. Tietämättäni olen jo vuosien ajan kaihonnut jonkin puuttuvan perään, mutten löytänyt sitä. Nyt se minulla on.

En tarkoita, että olisin voinut pahoin aiemmin. Olen voinut pääosin hyvin. Mutta olen samalla kokenut elämästäni puuttuvan jotakin. Ilmeisesti olin kadottanut palan itseäni. Se palanen on samanaikaisesti pieni ja iso. Pieni siksi, ettei arkeni pääpiirteissään ole muuttunut erilaiseksi. Edelleen samat asiat ovat minulle tärkeitä. Suuri siksi, että sen palasen löytämisen vaikutus on tuntunut merkittävältä, sen vaikutus on ollut kokonaisvaltainen.

Minulla on niin sanotusti omempi olo. Alkaneen syksyn aikana olen vähän väliä saanut itseni kiinni hyvänolon tunteesta, tunteesta, että olen juuri nyt oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Että elän juuri omannäköistäni elämää, minulle tarkoitettua. Kesän aikana ja sen jälkeen palasia on loksahdellut kilahdellen paikoilleen. Niitä kaikkia yhdistää sama teema: miten elin ja olin ennen.

Nämä oivallukset ovat olleet samanaikaisesti sekä miellyttäviä ja turvallisuuden tunnetta lisääviä, että herättäneet ihmetystä. Miten olen voinut olla niin sokea päivänselville asioille? Olen lähtenyt merta edemmäs kalaan, vaikka olin jo löytänyt oman rantani.  Toisaalta, ehkä en osaisi nyt arvostaa sitä, mitä minulla on, jos en olisi ristiretkiäni tehnyt.

Nostalgisuus on näkynyt myös ruokapöydässä.  Juuri nyt vatkaamista odottaa puolukkapuuro ja joillekin arki-illoille on kupillinen kaakaota löytänyt tiensä. Ihme kiksejä saan myös pienistä maustetuista jogurttipurkeista, erityisesti päärynä-vaniljan makuisista Perinteinen-purkeista. Muistan sen maun Metsätähti-jogurteista, joita söin ollessani tarhaikäinen. Myös pienet lihapiirakat herättävät hymyä huulille. Kuten sanoin, pieniä isoja juttuja. Se pieni lapsi minussa on saanut äänensä kuuluville ja on onnellinen.


Tämä postaus on samalla 7.osa oman kehon kuuntelua koskevassa postaussarjassa. Tällä kertaa pohdittiin sen pienen meissä kaikissa asuvan lapsen merkitystä ja vaikutusta elämäämme vielä aikuisiälläkin. Joskus lapsi tietää enemmän kuin muka viisas ja kokenut aikuinen. Se pieni lapsi saattaa olla irti turhista vaatimuksista ja rajoitteista, joita aikuiset itselleen asettavat. Sitä pientä lasta pitää malttaa kuunnella. Vanha sanonta "totuus löytyy kaurapuurosta" sisältää tärkeän sanoman: uskalla palata lapsuuden maisemiin ja nähdä elämä lapsen silmin.  Saatat yllättyä. Niin minä ainakin tein.

Sunnuntai-iltaterveisin
Katja


2 kommenttia:

  1. Tästä tuli hymy huulille kun tätä luki. Se on jännä, kuinka on kiva välillä fiilistellä lapsuudesta lähtöisin oleville asioille. :)

    Ihana tuo lapsuuden jogurttien syöminen. :D Huomasin kun tein useiden vuosien jälkeen ruispuutoa, niin tuli heti jotenkin lapsuus mieleen.

    Kaikkea hyvää elämääsi!

    VastaaPoista
  2. Eikö? :D Kiitos, sinullekin kaikkea hyvää :)

    VastaaPoista