tiistai 4. elokuuta 2015

Kotona kuultua ja nähtyä, kotoa saatua?

Toivon usein voivani tehdä kaappauksen ruokapuheisiin.
Minulta pyydettiin asiantuntijakommenttia Ilta-Sanomien artikkeliin Äidin laihdutus ajoi lapsen syömishäiriöön. Aihe on erittäin ajankohtainen, kun enemmän ja enemmän puhutaan fittiydestä, kauneusihanteista, rantakunnosta, dieeteistä ja muusta terveyspornosta, jolta on miltei mahdotonta välttyä niin katukuvassa, kotona, koulussa kuin työpaikoilla: Miten tämä kaikki vaikuttaa kasvaviin ja kehittyviin lapsiin ja nuoriin?

Vaikuttaahan se. Toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Vaikka sinällään syömishäiriöön sairastuminen ei ole koskaan kenenkään vika, sillä kyseessä on aina monen tekijän yhteisvaikutus, ei se poista yksittäisten tekijöiden merkitystä. Varsinkin sellaisia tekijöitä, joihin voi vaikuttaa, kannattaa pohtia. Geeniperimään emme voi suoraan vaikuttaa (ainakaan vielä), emmekä voi ennustaa elämän aikaisia tapahtumia. Sen sijaan voimme vaikuttaa toisillemme antamaamme malliin, sanoihin ja tekoihin.

Lapsi oppii ympäristöstään tavat suhtautua maailmaan ja itseensä, elää ja olla. Ajateltiin sitten lapsesta tabula rasana tai vanhana sieluna, mallioppimisen merkitystä ei voida kieltää. Varhaisimman vuorovaikutuksen, äidin ja lapsen, välinen suhde muovaa jo vastasyntynyttä tiettyyn suuntaan. Mikäli uusi pienokainen on yhdistelmä erityisherkkyyden komponentteja, on haastavuustaso hoivalle ja kasvatukselle asetettu jo valmiiksi tavallista korkeammalle. Se, miten hänen tarpeensa ja vaatimuksensa huomioidaan ja täytetään, miten ympäröivät ihmiset ja yhteiskunta hänet ottavat vastaan, miten hän sopeutuu värejä, ääniä, kuvia, käsityksiä ja mielipiteitä pursuavaan maailmaan, vaikuttaa häneen ihmisenä, hänen tulevaisuuteensa ja mahdollisuuksiinsa. Välillä mietin, miten kenestäkään voi kasvaa täysipäistä aikuista, vikareittejä kun on niin monia. Mutta niin vain kasvaa. Täysipäisyydestä voidaan sitten olla monta mieltä :D

En syyllistä ketään. Äidit ja isätkin ovat vain ihmisiä, oman lapsuutensa ja elämänkokemustensa heijastumia. Joka tapauksessa huonolaatuista perintöä itsensä tai lähimmäisten mollaamisen, nolaamisen ja häpeämisen muodossa ei ole pakko vierittää eteenpäin seuraaville sukupolville kannettavaksi. Jokainen äiti ja isä, jokainen kasvattaja, jokainen lapsen tai nuoren kanssa tekemisissä oleva voi omalla kohdallaan miettiä, millaista mallia antaa, mitä viestiä omalla toiminnallaan välittää, teoissa tai puheissa. Niin syömisen kuin elämisen suhteen yleensä. Parhaiten sitä saa aikuisilta, jotka ovat sinut itsensä kanssa, hyväksyvät myös itsensä ehdoitta.

Lähde: ruoka.fi
Olen, ehkä työnikin myötä, tullut todella allergiseksi ruokapöydässä ruoan arvostelulle, turhille ruokarajoitteille, laihdutuspuheille ja toisten syömisten kommentoinnille. Inhoan kuulla, kuinka epäterveellistä se ja se on (terveellisyys on suhteellinen käsite!). Inhoan kuulla, saako joku syödä kakunpalaa vai ei ja kuinka suurta palaa (kaikilla on lupa siihen!). Inhoan kuulla kuinka suurelta tai pieneltä jonkun ruoka-annos näyttää (jokaisen oma asia! Yksittäinen ateria ei kerro kokonaisuudesta, tarpeista eikä todellisuudestakaan välttämättä). Inhoan kuulla, kuinka ollaan sillä ja sillä dieetillä, eikä sen vuoksi voida syödä sitä tätä ja tuota.  Nämä ovat juuri sellaisia ruokapuheita, jotka väärissä yhteyksissä väärien henkilöiden seurassa aiheuttavat turhaa syyllisyyttä, katkeruutta, huonommuuden tunnetta ja epävarmuutta, joita herkempi henkilö ei kaipaa yhtään lisää. Ruokapuheet voivat kertoa ennemminkin puhujan omasta kapeutuneesta ja vääristyneestä suhtautumisesta syömiseen, mitä ei kannata jakaa eteenpäin.


Syöminen on henkilökohtainen asia, jota kenellä tahansa eikä miten tahansa ole lupa kommentoida. Edes minulla sitä lupaa ei ole. Hyvä tapa ottaa asioita esille on miettiä, miten toivoisi omalla kohdalla toimittavan.  Saa liikkua, saa syödä fiksusti, saa pitää huolta omasta terveydestään. Laihduttaminen, oma tai lapsen, sen sijaan ei kuulu näihin. Mikäli lapsella on ongelmia esimerkiksi syömisen kanssa, muutoksen on lähdettävä mallia antavista käsin, ei koskaan lapsesta. Eikä koskaan negatiivisten kieltojen ja rajoitteiden, vaan myönteisen palautteen ja tekemisen kautta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti