Lempikirjailijoitani silloin olivat Merja Jalonen, Marja-Leena Tiainen, Enid Blyton ja Tuija Lehtinen. Jossain vaiheessa kuvioon astuivat mm. Anja Snellmanin, Robin Cookin ja Cecilia Ahernin kirjat. Hyviä kirjoja on tullut luettua monia, mutta vain kourallinen on todella tehnyt vaikutuksen.
Ensimmäinen todella merkittävä teos oli Johanna Nilssonin Älä usko, älä toivo, älä rakasta. Olen lukenut sen yläasteikäisenä. Se oli synkkä, mutta elämänmakuinen kirja, joka kertoi koulukiusaamisesta ja henkisestä pahoinvoinnista. Toinen mieleenpainunut teos oli Safari Club Anja Snellmanilta, minkä luin lukio-ikäisenä. Siinä mies harrasti naisten seksuaalista häirintää darwinismin nimissä. Vaikka mies ja hänen tekonsa olivat puistattavia, teos vetosi minuun karulla, mutta mielenkiintoisella tieteellisellä näkökulmalla, ja herätti minut ajattelemaan asioita vahvemmin evoluution kannalta.
Nyt on löytynyt kolmas merkittävä teos. Se on ensimmäinen kasvatustieteen perusopintoihini kuulunut kirja, mutta toisin kuin aiemmat "koulukirjat", se on jäänyt mielen päälle pyörimään ja muistuttaa minua edelleen aika ajoin tarjoamistaan näkemyksistä. Se on saanut minut ajattelemaan koko elämää uudesta perspektiivistä. Se tekee sitä, mitä kirjat parhaimmillaan tekevät.
Kirjassa pohditaan kasvatusta ja minuuden rakentumista arvonäkökulmasta. Sitä, onko olemassa yleisiä arvoja hyvästä elämästä, miten lasta tulisi kasvattaa vai saako lasta kasvattaa lainkaan. Sitä, pitäisikö pyrkiä irti ennalta määritellyistä arvoista ja luoda itse omat merkitykset asioille yhteisön sisällä. Pysäyttävintä teoksessa oli näkemys rakkauden merkityksestä pienen ihmisenalun omanarvontunnolle ja sitä kautta rakentuvalle tunne-elämälle, ajattelulle, ihmissuhteille, elämänvalinnoille...Oikeastaan kaikelle.
Olen saanut vastauksia kysymyksiini tästä teoksesta ja olen huomannut sen vaikuttavan myös työhöni. Ajatus siitä, että kaiken takana olisi rakkaus, sen saaminen tai saamatta jääminen, houkuttaa. Että niin pienestä ja toisaalta suuresta ilmiöstä olisi kyse onnellisen tai onnettoman elämän syntymisen kannalta. Että huonon itsetunnon, itsensä ja muiden kaltoinkohtelun, psyykkisen pahoinvoinnin alkuperä olisi jäljitettävissä rakkauden kokemuksiin? Yksinkertaistava tapa ajatella toki, mutta eivätkö suuret kivet lähde pienestä vierimään?
Toinen suuri oivallus liittyi arvoihin merkityksellisyyden kokemisessa. Että ilman arvokasvatusta tai ilman yhteisössä vallitsevien arvostusten omaksumista on riski jäädä arvotyhjiöön, kokea elämä merkityksettömäksi ja tulla leimatuksi poikkeavana, masentua ja jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jos mietitään asiaa lisääntyneessä määrin raportoitavien lasten ja nuorten mielen- tai käytöshäiriöiden osalta, on mielestäni viimeistään nyt hyvä pysähtyä tarkastelemaan niitä arvo- tai arvottomuusnäkökulmasta. Mitä jos työ, suorittaminen, raha ja menestys eivät riitäkään arvoiksi nykypäivän nuorille? Ne ovat toimineet vuosikymmeniä aiemmin, kun elettiin puutteiden aikakautta, mutta miten motivoitua yksilöllisyyttä, vakavuutta, salaisuuksia ja kilpailuhenkisyyttä korostavaan elämäntapaan nyt, kun on älylaitteet ja sosiaalinen media, tietokantoja ja kielitaitoa, mahdollisuuksien maailma? Ja jääkö kaikessa tohinassa, vanhojen arvojen tai arvottomuuden varjossa, rakkautta antamatta ja saamatta?
Niin. Ehkä suurin kaikesta on edelleen rakkaus.
Näissä mietteissä,
Katja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti