Syksy tulee - oletko liian valmis?

Kesälomat ovat loppu, koulut ja tarhat alkaneet ja arki lähtenyt rullaamaan kohti viileneviä kelejä ja pimeneviä iltoja. Syksy on monelle uuden aloittamisen aikaa. Kesän jälkeen muutetaan, remontoidaan asuntoa, ilmottaudutaan kansalaisopiston kursseille tai lähikoulun jumppatunneille, uusitaan vaatekaappia, ryhdytään vetämään työpaikalla projekteja, dietataan ja suunnitellaan joulua. Joku toinen puolestaan masentuu lehtien varisemisen myötä. Se, mikä ainakin on varmaa, on flunssakauden alkaminen. Yksi toisensa jälkeen yskii ja niiskuttaa töissä ja kaupassa ja porukkaa lakoaa elo-syys-loka-marras-joulu-akselilla kerran tai useammin petipotilaaksi. Valkosipulia ja inkivääriä, sinkkiä ja ceetä, deetä ja teetä, glutamiinia ja chiliä, pölyä ja bakteereita tarjotaan vanhan vaarin varmuudella ja viisaudella vaivoja helpottamaan ja sairastumiselta suojaamaan.

Lähde:valkosipuli.fi

Voi olla perää ja lumevaikutuskin on joskus räkätautia parempi vaihtoehto. Kuitenkin ennen kuin ryhdytään pää kolmantena jalkana ja Visa savuten haalimaan kaappeihin purkkeja ja pillereita, kehottaisin lukemaan tämän postauksen neljä ensimmäistä riviä uudelleen. Voisiko flunssalla ja touhottamisella olla yhteyttä keskenään? Entäpä touhottaminen yhdistettynä kesän jäljiltä unohtuneisiin arkiruokailu, -liikunta ja -unirutiineihin? Mitäs sanoisitte yhtäkkiä kohoavien stressilevelien vaikutuksesta lomalla levänneeseen mieleen ja kehoon?

En kiellä, etteikö erilaisilla vitamiini- ja maustekomboilla olisi vaikutusta ja etteikö niitä saisi kokeilla. Toki. Mutta uskallan kuitenkin väittää, että vähemmillä lisukkeilla pärjää, kun on perusasiat kunnossa. Ja ehkä se ei maata kaada, jos kerran syksyssä viikon tai pari viettää vähän rauhallisempaa eloa ja tutustuu vaikkapa television uutuussarjoihin, radiohitteihin, paljon kehuttuihin kirjoihin ja viettää hyvällä omallatunnolla facebookissa reilusti aikaa. Ehkä se on ihan normaalia. Sitä touhotusta kun ehtii sitten myöhemminkin jatkaa. Jos nimittäin vielä on halua ja tarvetta ;)

Lähde:Aminan sarjakuvablogi

Näin Venetsialaisviikonlopun jälkeen voi oikeasti sanoa syksyn todella alkaneen. Hyvää syksyä!

Can't live with it, can't live without it

Mitä tehdä, kun suhde syömiseen on pahasti pielessä? Miten voi toipua syömishäiriöstä?
Syömishäiriötä verrataan usein riippuvuuteen. Yleensä riippuvuudesta irti pääsemiseksi on luovuttava mielihyvää tuovasta kohteesta.  Alkoholistista ei voi koskaan tulla kohtuukäyttäjää, kaikenlaiset viinit ja viinat on jätettävä lopullisesti voidakseen päästä eroon tuhoisasta suhteesta kuningas alkoholiin. Syömättäpä ei voi olla. Ja kohtuukäyttäjäksi pitäisi opetella. Miten se voi onnistua?

No, kun ongelmana ei ole sinällään ruoka tai syöminen sinällään. Kyse ei ole siitä, mitä syö, vaan miten ja miksi syö. Määrä ja laatu voivat heijastaa ongelman luonnetta. Syömishäiriö ei synny vain jättämällä ruokaa lautaselle eikä se myöskään parannu lautasta tyhjentämällä. Noin niinkuin periaatteessa. Ruoan sijaan ongelma piilee rajoituksissa, laihduttamisessa ja kontrollissa, joita mm. ruoan avulla tehdään. Ne ovat niitä, joista pitäisi päästää irti.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Ensinnnäkin laihduttamispuheilta, -mainoksilta ja uutisoinnilta on vaikea välttyä. Havaihduin tähän tosiasiaan kunnolla vasta kun aloitin työni syömishäiriötä sairastavien parissa 5 vuotta sitten. Naistenlehtien otsikot suorastaan pomppasivat silmille ja ihmisten puheet omista syömisistään ja laihdutuskuureistaan särähtivät korviin. Heräsin karuun todellisuuteen, jota sairastunut kohtaa päivittäin. Päästä siinä sitten iri laihduttamisesta, kun muutkin laihduttavat, kun syömisten rajoittamisesta on tehty arkirutiinia. Varmasti on välillä vaikeaa erottaa, mikä tieto ja ohjeistus kuuluu kenellekin, sen verran laajasti ruoka ja syöminen ovat esillä.

Kurinalaisuutta, suorittamista, tehokkuutta, menestymistä ja itsenäistä pärjäämistä vaaliva yhteiskunta ja kulttuuri ovat omalta osaltaan asettamassa paineita. Sosiaalinen media on vakiinnuttanut paikkansa osana erilaisten kulttuurien leviämistä ja sen sisältö ei ole aina niin kovin rakentavaa. Tietynlainen sanan- ja kuvanvapaus levittää nopeasti ja laajalle paitsi asiaa myös paljon kyseenalaista materiaalia, josta yksilön omalle vastuulle jää osata poimia tarpeellinen turhasta. Aika haastava tehtävä. Kuvittele, että olet juuri päättänyt hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, syödä maalaisjärkisesti ja lopettaa itsesi kurittaminen, kun tuttavasi jakaa naamakirjassa herkkulakkonsa fiilistelyjä ja tuntematon bloggaa vastakkaisia näkemyksiään lautasmallista ja leivän terveellisyydestä. Kerro tämä kymmenillä ja sadoilla, sillä vastaavia näkemyksiä ja mielipiteitä on vähintään yhtä monia kuin sinulla on kavereita facebookissa.

Mitä tehdä?

Netin voi aina sulkea, lehtihyllyn ohi kulkea, televisiokanavan vaihtaa. Mutta ihmisiltä ei voi välttyä. Toisten ihmisten puheisiin ja tekoihin ei voi vaikuttaa. Eikä omalta itseltä voi piiloutua. Loppujen lopuksi suurin työ tapahtuu omassa mielessä, ajatuksissa ja tunteissa. Siinä, miten itseesi suhtaudut, siinä, miten armollinen olet itsellesi, miten annat itsesi olla ja elää. Ei kehossa muuttamisessa tietynlaiseksi. Ei lautasen ja jääkaapin sisällön rajaamisessa, ei kyläilyreissujen välttämisellä. Suurin työ on ymmärtää, ettei irti päästäminen jatkuvasta kontrollista, painon ja oman ulkonäön tarkkailusta, pakkolenkkeilystä ja ruoan ahmimisesta johda kaaokseen, ettei lopputulos ole päinvastaista, mitä on kaikenaikaa tavoitellut. Itse asiassa, mitä tyytyväisempi ihminen itseensä on, mitä paremmin itsensä hyväksyy, mitä paremmin kuuntelee oman kehonsa tarpeita ja rakastaa itseään, sitä tehokkaampi, menestyvämpi, tavoitteellisempi, fiksummin syövä, liikkuva, nukkuva, sitä parempi ystävä, työkaveri ja puoliso sitä on, sitä paremmin saa itsekin rakkautta osakseen. Loppujen lopuksi sen saa mistä luopuu.

Päästä itsesi ja kehosi leijumaan, päästä narusta irti.  Sinulla on lupa syödä rajoituksitta, lupa nauttia elämästä, lupa olla laihduttamatta. Suhde syömiseen korjautuu vasta, kun tämän oivallat. Syömishäiriöstä toivut vasta, kun tämän oivallat.

Ja muista! Et ole yksin. Sinulla on lupa myöskin pyytää apua ja saada apua. Uskalla ottaa apu vastaan, uskalla luottaa toisiin ihmisiin. Kaikki eivät petä tai jätä, kaikki eivät satuta puheillaan, kaikki eivät ylenkatso tai halveksu sinua. Osa haluaa vilpittömästi sinun parastasi, nähdä hymyä huulillasi ja pilkettä silmäkulmissasi, auttaa sinut jaloilleen takaisin siihen elämään, jonka olet ansainnut pelkällä läsnäolollasi. Ulos siitä vankilasta, jonne olet itsesi lukinnut. Nyt, huomenna ja tulevaisuudessa. Sillä joka päivä on uusi mahdollisuus päättää olla laihduttamatta.

Kotona kuultua ja nähtyä, kotoa saatua?

Toivon usein voivani tehdä kaappauksen ruokapuheisiin.
Minulta pyydettiin asiantuntijakommenttia Ilta-Sanomien artikkeliin Äidin laihdutus ajoi lapsen syömishäiriöön. Aihe on erittäin ajankohtainen, kun enemmän ja enemmän puhutaan fittiydestä, kauneusihanteista, rantakunnosta, dieeteistä ja muusta terveyspornosta, jolta on miltei mahdotonta välttyä niin katukuvassa, kotona, koulussa kuin työpaikoilla: Miten tämä kaikki vaikuttaa kasvaviin ja kehittyviin lapsiin ja nuoriin?

Vaikuttaahan se. Toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Vaikka sinällään syömishäiriöön sairastuminen ei ole koskaan kenenkään vika, sillä kyseessä on aina monen tekijän yhteisvaikutus, ei se poista yksittäisten tekijöiden merkitystä. Varsinkin sellaisia tekijöitä, joihin voi vaikuttaa, kannattaa pohtia. Geeniperimään emme voi suoraan vaikuttaa (ainakaan vielä), emmekä voi ennustaa elämän aikaisia tapahtumia. Sen sijaan voimme vaikuttaa toisillemme antamaamme malliin, sanoihin ja tekoihin.

Lapsi oppii ympäristöstään tavat suhtautua maailmaan ja itseensä, elää ja olla. Ajateltiin sitten lapsesta tabula rasana tai vanhana sieluna, mallioppimisen merkitystä ei voida kieltää. Varhaisimman vuorovaikutuksen, äidin ja lapsen, välinen suhde muovaa jo vastasyntynyttä tiettyyn suuntaan. Mikäli uusi pienokainen on yhdistelmä erityisherkkyyden komponentteja, on haastavuustaso hoivalle ja kasvatukselle asetettu jo valmiiksi tavallista korkeammalle. Se, miten hänen tarpeensa ja vaatimuksensa huomioidaan ja täytetään, miten ympäröivät ihmiset ja yhteiskunta hänet ottavat vastaan, miten hän sopeutuu värejä, ääniä, kuvia, käsityksiä ja mielipiteitä pursuavaan maailmaan, vaikuttaa häneen ihmisenä, hänen tulevaisuuteensa ja mahdollisuuksiinsa. Välillä mietin, miten kenestäkään voi kasvaa täysipäistä aikuista, vikareittejä kun on niin monia. Mutta niin vain kasvaa. Täysipäisyydestä voidaan sitten olla monta mieltä :D

En syyllistä ketään. Äidit ja isätkin ovat vain ihmisiä, oman lapsuutensa ja elämänkokemustensa heijastumia. Joka tapauksessa huonolaatuista perintöä itsensä tai lähimmäisten mollaamisen, nolaamisen ja häpeämisen muodossa ei ole pakko vierittää eteenpäin seuraaville sukupolville kannettavaksi. Jokainen äiti ja isä, jokainen kasvattaja, jokainen lapsen tai nuoren kanssa tekemisissä oleva voi omalla kohdallaan miettiä, millaista mallia antaa, mitä viestiä omalla toiminnallaan välittää, teoissa tai puheissa. Niin syömisen kuin elämisen suhteen yleensä. Parhaiten sitä saa aikuisilta, jotka ovat sinut itsensä kanssa, hyväksyvät myös itsensä ehdoitta.

Lähde: ruoka.fi

Olen, ehkä työnikin myötä, tullut todella allergiseksi ruokapöydässä ruoan arvostelulle, turhille ruokarajoitteille, laihdutuspuheille ja toisten syömisten kommentoinnille. Inhoan kuulla, kuinka epäterveellistä se ja se on (terveellisyys on suhteellinen käsite!). Inhoan kuulla, saako joku syödä kakunpalaa vai ei ja kuinka suurta palaa (kaikilla on lupa siihen!). Inhoan kuulla kuinka suurelta tai pieneltä jonkun ruoka-annos näyttää (jokaisen oma asia! Yksittäinen ateria ei kerro kokonaisuudesta, tarpeista eikä todellisuudestakaan välttämättä). Inhoan kuulla, kuinka ollaan sillä ja sillä dieetillä, eikä sen vuoksi voida syödä sitä tätä ja tuota.  Nämä ovat juuri sellaisia ruokapuheita, jotka väärissä yhteyksissä väärien henkilöiden seurassa aiheuttavat turhaa syyllisyyttä, katkeruutta, huonommuuden tunnetta ja epävarmuutta, joita herkempi henkilö ei kaipaa yhtään lisää. Ruokapuheet voivat kertoa ennemminkin puhujan omasta kapeutuneesta ja vääristyneestä suhtautumisesta syömiseen, mitä ei kannata jakaa eteenpäin.

Syöminen on henkilökohtainen asia, jota kenellä tahansa eikä miten tahansa ole lupa kommentoida. Edes minulla sitä lupaa ei ole. Hyvä tapa ottaa asioita esille on miettiä, miten toivoisi omalla kohdalla toimittavan.  Saa liikkua, saa syödä fiksusti, saa pitää huolta omasta terveydestään. Laihduttaminen, oma tai lapsen, sen sijaan ei kuulu näihin. Mikäli lapsella on ongelmia esimerkiksi syömisen kanssa, muutoksen on lähdettävä mallia antavista käsin, ei koskaan lapsesta. Eikä koskaan negatiivisten kieltojen ja rajoitteiden, vaan myönteisen palautteen ja tekemisen kautta.