Nostalgiaa

Kuluneen viikon ajan olen ollut nostalgisissa tunnelmissa. Oikeastaan olen ollut niissä jo kesästä alkaen, kun aloitin opiskelut. Mieleen on virrannut fiiliksiä ja muistikuvia omasta lapsuudestani, erityisesti ajasta koululaisena ala-ja yläasteella. Olen pohtinut paljon sitä, millaista elämä silloin oli, mistä tykkäsin ja miltä eläminen ja oleminen tuntui.

Olen aina tykännyt koulusta ja uuden oppimisesta. Kun pääsin kasvatustieteen maailmaan ja kirjoitin ensimmäistä oppimistehtävääni, tuntui kuin olisin tullut takaisin kotiin. Kun samoihin aikoihin lakkasin tavoittelemasta tiettyjä asioita, joita luulin haluavani,  ja keskittymästä siihen, mitä minulla ei vielä ollut, saavutinkin sen, mistä luovuin. Sain rauhan ja tasapainon itseni kanssa. Tyytyväisyyden. Elämän hallinnan tunteen. Asioita, joita minulla on joskus ollut, mutta jotka luulin menettäneeni. Tietämättäni olen jo vuosien ajan kaihonnut jonkin puuttuvan perään, mutten löytänyt sitä. Nyt se minulla on.

En tarkoita, että olisin voinut pahoin aiemmin. Olen voinut pääosin hyvin. Mutta olen samalla kokenut elämästäni puuttuvan jotakin. Ilmeisesti olin kadottanut palan itseäni. Se palanen on samanaikaisesti pieni ja iso. Pieni siksi, ettei arkeni pääpiirteissään ole muuttunut erilaiseksi. Edelleen samat asiat ovat minulle tärkeitä. Suuri siksi, että sen palasen löytämisen vaikutus on tuntunut merkittävältä, sen vaikutus on ollut kokonaisvaltainen.

Minulla on niin sanotusti omempi olo. Alkaneen syksyn aikana olen vähän väliä saanut itseni kiinni hyvänolon tunteesta, tunteesta, että olen juuri nyt oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Että elän juuri omannäköistäni elämää, minulle tarkoitettua. Kesän aikana ja sen jälkeen palasia on loksahdellut kilahdellen paikoilleen. Niitä kaikkia yhdistää sama teema: miten elin ja olin ennen.

Nämä oivallukset ovat olleet samanaikaisesti sekä miellyttäviä ja turvallisuuden tunnetta lisääviä, että herättäneet ihmetystä. Miten olen voinut olla niin sokea päivänselville asioille? Olen lähtenyt merta edemmäs kalaan, vaikka olin jo löytänyt oman rantani.  Toisaalta, ehkä en osaisi nyt arvostaa sitä, mitä minulla on, jos en olisi ristiretkiäni tehnyt.

Nostalgisuus on näkynyt myös ruokapöydässä.  Juuri nyt vatkaamista odottaa puolukkapuuro ja joillekin arki-illoille on kupillinen kaakaota löytänyt tiensä. Ihme kiksejä saan myös pienistä maustetuista jogurttipurkeista, erityisesti päärynä-vaniljan makuisista Perinteinen-purkeista. Muistan sen maun Metsätähti-jogurteista, joita söin ollessani tarhaikäinen. Myös pienet lihapiirakat herättävät hymyä huulille. Kuten sanoin, pieniä isoja juttuja. Se pieni lapsi minussa on saanut äänensä kuuluville ja on onnellinen.

Tämä postaus on samalla 7.osa oman kehon kuuntelua koskevassa postaussarjassa. Tällä kertaa pohdittiin sen pienen meissä kaikissa asuvan lapsen merkitystä ja vaikutusta elämäämme vielä aikuisiälläkin. Joskus lapsi tietää enemmän kuin muka viisas ja kokenut aikuinen. Se pieni lapsi saattaa olla irti turhista vaatimuksista ja rajoitteista, joita aikuiset itselleen asettavat. Sitä pientä lasta pitää malttaa kuunnella. Vanha sanonta "totuus löytyy kaurapuurosta" sisältää tärkeän sanoman: uskalla palata lapsuuden maisemiin ja nähdä elämä lapsen silmin.  Saatat yllättyä. Niin minä ainakin tein.

Sunnuntai-iltaterveisin
Katja

Kotona kuultua ja nähtyä, kotoa saatua?

Toivon usein voivani tehdä kaappauksen ruokapuheisiin.
Minulta pyydettiin asiantuntijakommenttia Ilta-Sanomien artikkeliin Äidin laihdutus ajoi lapsen syömishäiriöön. Aihe on erittäin ajankohtainen, kun enemmän ja enemmän puhutaan fittiydestä, kauneusihanteista, rantakunnosta, dieeteistä ja muusta terveyspornosta, jolta on miltei mahdotonta välttyä niin katukuvassa, kotona, koulussa kuin työpaikoilla: Miten tämä kaikki vaikuttaa kasvaviin ja kehittyviin lapsiin ja nuoriin?

Vaikuttaahan se. Toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Vaikka sinällään syömishäiriöön sairastuminen ei ole koskaan kenenkään vika, sillä kyseessä on aina monen tekijän yhteisvaikutus, ei se poista yksittäisten tekijöiden merkitystä. Varsinkin sellaisia tekijöitä, joihin voi vaikuttaa, kannattaa pohtia. Geeniperimään emme voi suoraan vaikuttaa (ainakaan vielä), emmekä voi ennustaa elämän aikaisia tapahtumia. Sen sijaan voimme vaikuttaa toisillemme antamaamme malliin, sanoihin ja tekoihin.

Lapsi oppii ympäristöstään tavat suhtautua maailmaan ja itseensä, elää ja olla. Ajateltiin sitten lapsesta tabula rasana tai vanhana sieluna, mallioppimisen merkitystä ei voida kieltää. Varhaisimman vuorovaikutuksen, äidin ja lapsen, välinen suhde muovaa jo vastasyntynyttä tiettyyn suuntaan. Mikäli uusi pienokainen on yhdistelmä erityisherkkyyden komponentteja, on haastavuustaso hoivalle ja kasvatukselle asetettu jo valmiiksi tavallista korkeammalle. Se, miten hänen tarpeensa ja vaatimuksensa huomioidaan ja täytetään, miten ympäröivät ihmiset ja yhteiskunta hänet ottavat vastaan, miten hän sopeutuu värejä, ääniä, kuvia, käsityksiä ja mielipiteitä pursuavaan maailmaan, vaikuttaa häneen ihmisenä, hänen tulevaisuuteensa ja mahdollisuuksiinsa. Välillä mietin, miten kenestäkään voi kasvaa täysipäistä aikuista, vikareittejä kun on niin monia. Mutta niin vain kasvaa. Täysipäisyydestä voidaan sitten olla monta mieltä :D

En syyllistä ketään. Äidit ja isätkin ovat vain ihmisiä, oman lapsuutensa ja elämänkokemustensa heijastumia. Joka tapauksessa huonolaatuista perintöä itsensä tai lähimmäisten mollaamisen, nolaamisen ja häpeämisen muodossa ei ole pakko vierittää eteenpäin seuraaville sukupolville kannettavaksi. Jokainen äiti ja isä, jokainen kasvattaja, jokainen lapsen tai nuoren kanssa tekemisissä oleva voi omalla kohdallaan miettiä, millaista mallia antaa, mitä viestiä omalla toiminnallaan välittää, teoissa tai puheissa. Niin syömisen kuin elämisen suhteen yleensä. Parhaiten sitä saa aikuisilta, jotka ovat sinut itsensä kanssa, hyväksyvät myös itsensä ehdoitta.

Lähde: ruoka.fi

Olen, ehkä työnikin myötä, tullut todella allergiseksi ruokapöydässä ruoan arvostelulle, turhille ruokarajoitteille, laihdutuspuheille ja toisten syömisten kommentoinnille. Inhoan kuulla, kuinka epäterveellistä se ja se on (terveellisyys on suhteellinen käsite!). Inhoan kuulla, saako joku syödä kakunpalaa vai ei ja kuinka suurta palaa (kaikilla on lupa siihen!). Inhoan kuulla kuinka suurelta tai pieneltä jonkun ruoka-annos näyttää (jokaisen oma asia! Yksittäinen ateria ei kerro kokonaisuudesta, tarpeista eikä todellisuudestakaan välttämättä). Inhoan kuulla, kuinka ollaan sillä ja sillä dieetillä, eikä sen vuoksi voida syödä sitä tätä ja tuota.  Nämä ovat juuri sellaisia ruokapuheita, jotka väärissä yhteyksissä väärien henkilöiden seurassa aiheuttavat turhaa syyllisyyttä, katkeruutta, huonommuuden tunnetta ja epävarmuutta, joita herkempi henkilö ei kaipaa yhtään lisää. Ruokapuheet voivat kertoa ennemminkin puhujan omasta kapeutuneesta ja vääristyneestä suhtautumisesta syömiseen, mitä ei kannata jakaa eteenpäin.

Syöminen on henkilökohtainen asia, jota kenellä tahansa eikä miten tahansa ole lupa kommentoida. Edes minulla sitä lupaa ei ole. Hyvä tapa ottaa asioita esille on miettiä, miten toivoisi omalla kohdalla toimittavan.  Saa liikkua, saa syödä fiksusti, saa pitää huolta omasta terveydestään. Laihduttaminen, oma tai lapsen, sen sijaan ei kuulu näihin. Mikäli lapsella on ongelmia esimerkiksi syömisen kanssa, muutoksen on lähdettävä mallia antavista käsin, ei koskaan lapsesta. Eikä koskaan negatiivisten kieltojen ja rajoitteiden, vaan myönteisen palautteen ja tekemisen kautta.