Uuden äärellä

Muutos on samaan aikaan haikeaa että ihanaa. Olemme muuttamassa miesystäväni kanssa uuteen asuntoon. Muuttopuuhia on jo hiljalleen käynnistelty, ilman kiirettä. Viime viikonloppuna kävimme ihastelemassa puhdasta ja kutsuvaa tyhjyyttä, siivosimme ylimääräisiä pölyjä ja kannoimme ensimmäisiä tavaroita sisään. Vaikka hieman tilavampaa asuntoa on jo pitkään haikailtu ja vanhaa ajoittain jopa kironnut mielessään, liittyy muuttoon silti ristiriitaisia tunteita. Luopumista nykyisen asunnon hyvistä puolista ja samalla uuden asunnon huonompien puolien vastaanottamista.

Tavaroiden pakkaamiseen liittyy myös samanaikaista tarvetta säästää että heittää menemään. Molemmat kun ovat luonteeltaan "säästetään varmuuden vuoksi" ihmisiä, kertyy pientä sälää yllättäviin paikkoihin. Toisaalta turhan jättäminen taakse on keventävää, sekä säilytystilan että mielen kannalta. Olen alkanut ottaa enemmän oppia pikkusiskostani, joka myy tai heittää pois tavaroita, joita ei ole enää hetkeen käyttänyt. Johan sen on itsekin kokemuksesta oppinut, että sitä, mitä ei ole kuukausiin kaivannut, tulee tuskin muistamaan jatkossakaan. Silti, se "mitä jos"-ajattelu hiipii mieleen väkisinkin.

Samankaltainen jossittelu ja uuden kohtaamisen pelko sekä vanhasta luopumisen tuska liittyy varmasti moneen elämäntapamuutokseenkin. Pallotellaan hyötyjä ja haittoja, haluttaisiin rohjeta uskaltaa mennä eteenpäin, mutta samalla edes vähän kiinni pitäminen menneestä tuo turvaa. Kaipa se on ihmiseen sisäänkirjoitettu selviytymismekanismi; uusi kun on tuntematonta aluetta, ehkä epämukavuusaluetta, ainakin hetken.

Yhdessä muuttamisessa (ja muutosten tekemisessä) on se hyvä puoli, että ajatuksiaan ja pelkojaan voi peilata toisen kanssa, uudenlaista arkea haasteineen ja iloineen kokea yhdessä. Vieraassa ympäristössä on ainakin yhdet tutut kasvot. Lisäksi turvaa tuovat hyväksi havaitut omat tavarat, vaatteet, astiat, kirjat ja koriste-esineet. Ne, joilla on tunnearvoa, ehkä lapsuudesta asti. Ulkoisten tekijöiden tuoma turvallisuuden tunne korostuu erityisesti silloin, kun itse on vielä vähän hukassa, epävarma ja vasta opettelee uusia rutiineja. Muistatteko, kuinka tärkeää oli lapsena nukkua tutun pehmolelun vieressä tai kantaa kaulassa syntymäpäivälahjaksi saatua korua äidiltä, kummilta, mummilta tai muulta itselle tärkeältä ihmiseltä? Kuinka tietty muki tai valokuva on kuljettava muutosta toiseen hyvin pakattuna ja miten huojentavalta tuntui asettaa tuo esine uudelle paikalle?

Ei se ole materialismia. Se on osa inhimillistä selviytymisjärjestelmää.

Vaikka taakka kevenee, kun vanhasta luopuu, ei kaikesta tarvitse eikä pidä luopua. Tärkeistä asioista saa pitää kiinni. Niiden avulla uskaltaa ottaa askeleen kohti tuntematonta ja muutoksesta selviää, entistä vahvempana ja viisaampana. Yksin ei myöskään tarvitse pärjätä. Ihminen on sosiaalinen olento, tarvitsee muita tuekseen ja turvakseen. Syntymästä kuolemaan, muutoksen hetkellä, arjen keskellä. Avunpyytäminen ei ole heikkoutta, se on realismia.

Huomaan mieleni jo työstävän tulevaisuudesta mahdollisuuksia, mikä helpottaa siirtymää. Toisin olisi varmasti, jos joutuisin muuttamaan pakosta tai kotiin, johon en halua. Mielen luomien tarinoiden ja mielikuvien merkitys on valtava ja onneksi niihin pystyy vaikuttamaan positiiviisella asenteella. Uskon, että asioilla on tapana järjestyä. Uskon, että tietyt asiat tapahtuvat syystä. Minulle uusi asunto merkitsee muutakin kuin asuinpaikkaa. Minulle se merkitsee uudenlaista perspektiiviä elämään, mahdollisuutta rakentaa jotakin uutta ja parempaa. Saan puhdistaa pöytää ja aloittaa uutta aikakautta. Tämä kortti, tämä tilanne, missä nyt elän, on jo nähty, tiedän, mitä sillä on minulle tarjota. Olen valmis katsomaan uuden kortin.

Liiku lapsen lailla

Keskustelin yhtenä päivänä asiakkaan kanssa liikkumisen eduista tyypin 2 diabeteksen hoidossa yhdessä ruokavaliomuutosten kanssa.

Esitin esimerkkejä hänelle sopivista lajeista terveysrajoitteet huomioiden, vesijuoksua, ohjattua lihaskuntoharjoittelua ja kävelyä, joita hän vaihdellen voisi tavoitella tekevänsä päivittäin puolesta tunnista tuntiin. Liikunta oli ollut kuvioissa mukana aiemmin ja lajit tuttuja. Kävelyllä tarkoitin rauhallista, matalasykkeistä ulkoilua sellaisenaan tai arkiasioinnin yhteydessä tapahtuvaa luonnollista liikkumista. Asiakas sen sijaan ajatteli liikkumisen automaattisesti "urheilutreenaamiseksi" eikä kokenut voivansa sitoutua sellaiseen tällä hetkellä, ehkä syksyllä sitten.

Olimme asiakkaan siis täysin eri aaltopituuksilla liikkumisesta puhuttaessa. Ei mikään ihme, ettei asiakas tarttunut heti ideaani.  Tämän hetken nollaliikkumisesta sataan kiihdyttäminen yhtäkkiä ei minustakaan kuulostaisi hyvältä. Enkä sellaista suosittelisi kenellekään.

Selitin ajatustani uudelleen UKK:n liikuntapiirakan avulla ja pääsimme uskoakseni samalle kartalle. Perustelin myös jo nyt kesällä hiljalleen aloittamisen etuja syksyyn siirtämisen sijaan, sillä asioiden siirtämisen saattaa kasvattaa kynnystä aloittaa. 

Asiakas havaitsikin tuttujen lajien täyttävän osin jo suositeltua monipuolisuutta ja löysi hyvän puolen ennen syksyä aloittamisessa: syksyllä ehkä nauttii jo sitten liikkumisesta. 

Hyvä pointti, eiväthän kaikki saa automaattisesti kiksejä liikkumisesta, vaikka liikkumista usein ehkä niin mainostetaankin. Ja miettikääpä, miten motivoida itsensä aloittamaan saatikka jatkamaan sellaista toimintaa, joka ei vastaa luvattua, joka vaan ei tunnu itsestä hyvältä.

Niinpä. Miksiköhän hyvät alut tyssäävät?

Jää nähtäväksi, aloittaako asiakas liikkumisen vai ei. Ruokavalion osalta hän joka tapauksessa on päässyt hyvään alkuun ja se on hienoa. Tutulta ja turvalliselta mukavuusalueelta liikkeelle lähteminen 
ei ole yksiselitteistä, vaikka syitä muutoksen tekemiseen löytyisi kasapäin. Tottumusten muuttaminen voi pelottaa, epäilyttää, viedä aikaa, rahaa, vaatia päivän aikataulujen muovaamista ja kompromisseja yms. Hyvää oloa ja tuloksia ei välttämättä synny heti ekalla kerralla, vaan tarvitaan toistoja ja toistoja, päiviä, viikkoja, ehkä kuukausiakin, lähtötasosta riippuen. Kenestäkään ei tule mestaria ilman harjoitusta.

Kynnyksen madaltaminen vaatii asennemuutosta myös.

Jos liikkumisen pakkopullaksi mieltävä lähtee hikilenkille ajatuksena vain esim. laihtua, voi sen sanoa olevan tuhoon tuomittua. Valitettavasti siinä touhussa kärsii samalla liikkumisen maine, sillä liikkuminen on paljon muutakin kuin "urheilutreenaamista". Liikkumisen perusluonnetta kuvaa mielestäni hyvin lapsen liikkuminen. Lapsi ei liiku laihtuakseen tai lihasta kasvattaakseen, lapsi liikkuu liikkumisen ja leikin ilosta ja siinä sivussa kehittää kestävyyttä, lihasvoimaa, notkeutta ja kehonhallintaa. Lapsi ei mene salille, vaan pihalle leikkimään tervapataa tai kirkonrottaa, leikkipuistoon keinumaan, ravaamaan liukumäkeä uimahalliin, pyöräilemään asfaltin pätkää päästä päähän, hakemaan kavereita pelaamaan palloa… Ja tekee sen yleensä mielellään! Aikuisilla olisi RUTKASTI opittavaa lapsista.

Valitettavasti koulun myötä tämä leikinvarjolla liikkuminen vähenee ja tilalle tulee pahimmassa tapauksessa liian varhain kurinalaista tietyn lajin treenaamista tai passivoitumista tietokoneen äärelle. Luonnolliset liikeradata ja kokonaisvaltainen liikkuminen kadotetaan, keho jää vaille kaipaamaansa monipuolista liikettä ja erilaiset kropan jumitilat, sairaudet ja kivut lisääntyvät.

Kuten syömisessäkin, liikkumisessa pätee sanonta "Back to basics". Ei kaloreiden kyttäämistä, sykemittarin seuraamista, tarkkoja toistomääriä, kaavamaisuutta, jumppatunteja jumppatuntien perään, vaan arkiliikkumiseen satsaamista ja oman kropan tarpeiden kuuntelemista.

Liikkumista ilolla, ei pakolla :)