Muutos on samaan aikaan haikeaa että ihanaa. Olemme muuttamassa miesystäväni kanssa uuteen asuntoon. Muuttopuuhia on jo hiljalleen käynnistelty, ilman kiirettä. Viime viikonloppuna kävimme ihastelemassa puhdasta ja kutsuvaa tyhjyyttä, siivosimme ylimääräisiä pölyjä ja kannoimme ensimmäisiä tavaroita sisään. Vaikka hieman tilavampaa asuntoa on jo pitkään haikailtu ja vanhaa ajoittain jopa kironnut mielessään, liittyy muuttoon silti ristiriitaisia tunteita. Luopumista nykyisen asunnon hyvistä puolista ja samalla uuden asunnon huonompien puolien vastaanottamista.
Tavaroiden pakkaamiseen liittyy myös samanaikaista tarvetta säästää että heittää menemään. Molemmat kun ovat luonteeltaan "säästetään varmuuden vuoksi" ihmisiä, kertyy pientä sälää yllättäviin paikkoihin. Toisaalta turhan jättäminen taakse on keventävää, sekä säilytystilan että mielen kannalta. Olen alkanut ottaa enemmän oppia pikkusiskostani, joka myy tai heittää pois tavaroita, joita ei ole enää hetkeen käyttänyt. Johan sen on itsekin kokemuksesta oppinut, että sitä, mitä ei ole kuukausiin kaivannut, tulee tuskin muistamaan jatkossakaan. Silti, se "mitä jos"-ajattelu hiipii mieleen väkisinkin.
Samankaltainen jossittelu ja uuden kohtaamisen pelko sekä vanhasta luopumisen tuska liittyy varmasti moneen elämäntapamuutokseenkin. Pallotellaan hyötyjä ja haittoja, haluttaisiin rohjeta uskaltaa mennä eteenpäin, mutta samalla edes vähän kiinni pitäminen menneestä tuo turvaa. Kaipa se on ihmiseen sisäänkirjoitettu selviytymismekanismi; uusi kun on tuntematonta aluetta, ehkä epämukavuusaluetta, ainakin hetken.
Yhdessä muuttamisessa (ja muutosten tekemisessä) on se hyvä puoli, että ajatuksiaan ja pelkojaan voi peilata toisen kanssa, uudenlaista arkea haasteineen ja iloineen kokea yhdessä. Vieraassa ympäristössä on ainakin yhdet tutut kasvot. Lisäksi turvaa tuovat hyväksi havaitut omat tavarat, vaatteet, astiat, kirjat ja koriste-esineet. Ne, joilla on tunnearvoa, ehkä lapsuudesta asti. Ulkoisten tekijöiden tuoma turvallisuuden tunne korostuu erityisesti silloin, kun itse on vielä vähän hukassa, epävarma ja vasta opettelee uusia rutiineja. Muistatteko, kuinka tärkeää oli lapsena nukkua tutun pehmolelun vieressä tai kantaa kaulassa syntymäpäivälahjaksi saatua korua äidiltä, kummilta, mummilta tai muulta itselle tärkeältä ihmiseltä? Kuinka tietty muki tai valokuva on kuljettava muutosta toiseen hyvin pakattuna ja miten huojentavalta tuntui asettaa tuo esine uudelle paikalle?
Ei se ole materialismia. Se on osa inhimillistä selviytymisjärjestelmää.
Vaikka taakka kevenee, kun vanhasta luopuu
, ei kaikesta tarvitse eikä pidä luopua. Tärkeistä asioista saa pitää kiinni. Niiden avulla uskaltaa ottaa askeleen kohti tuntematonta ja muutoksesta selviää, entistä vahvempana ja viisaampana. Yksin ei myöskään tarvitse pärjätä. Ihminen on sosiaalinen olento, tarvitsee muita tuekseen ja turvakseen. Syntymästä kuolemaan, muutoksen hetkellä, arjen keskellä. Avunpyytäminen ei ole heikkoutta, se on realismia.
Huomaan mieleni jo työstävän tulevaisuudesta mahdollisuuksia, mikä helpottaa siirtymää. Toisin olisi varmasti, jos joutuisin muuttamaan pakosta tai kotiin, johon en halua. Mielen luomien tarinoiden ja mielikuvien merkitys on valtava ja onneksi niihin pystyy vaikuttamaan positiiviisella asenteella. Uskon, että asioilla on tapana järjestyä. Uskon, että tietyt asiat tapahtuvat syystä. Minulle uusi asunto merkitsee muutakin kuin asuinpaikkaa. Minulle se merkitsee uudenlaista perspektiiviä elämään, mahdollisuutta rakentaa jotakin uutta ja parempaa. Saan puhdistaa pöytää ja aloittaa uutta aikakautta. Tämä kortti, tämä tilanne, missä nyt elän, on jo nähty, tiedän, mitä sillä on minulle tarjota. Olen valmis katsomaan uuden kortin.
