perjantai 20. kesäkuuta 2014

Liiku lapsen lailla

Keskustelin yhtenä päivänä asiakkaan kanssa liikkumisen eduista tyypin 2 diabeteksen hoidossa yhdessä ruokavaliomuutosten kanssa.

Esitin esimerkkejä hänelle sopivista lajeista terveysrajoitteet huomioiden, vesijuoksua, ohjattua lihaskuntoharjoittelua ja kävelyä, joita hän vaihdellen voisi tavoitella tekevänsä päivittäin puolesta tunnista tuntiin. Liikunta oli ollut kuvioissa mukana aiemmin ja lajit tuttuja. Kävelyllä tarkoitin rauhallista, matalasykkeistä ulkoilua sellaisenaan tai arkiasioinnin yhteydessä tapahtuvaa luonnollista liikkumista. Asiakas sen sijaan ajatteli liikkumisen automaattisesti "urheilutreenaamiseksi" eikä kokenut voivansa sitoutua sellaiseen tällä hetkellä, ehkä syksyllä sitten.

Olimme asiakkaan siis täysin eri aaltopituuksilla liikkumisesta puhuttaessa. Ei mikään ihme, ettei asiakas tarttunut heti ideaani.  Tämän hetken nollaliikkumisesta sataan kiihdyttäminen yhtäkkiä ei minustakaan kuulostaisi hyvältä. Enkä sellaista suosittelisi kenellekään.


Selitin ajatustani uudelleen UKK:n liikuntapiirakan avulla ja pääsimme uskoakseni samalle kartalle. Perustelin myös jo nyt kesällä hiljalleen aloittamisen etuja syksyyn siirtämisen sijaan, sillä asioiden siirtämisen saattaa kasvattaa kynnystä aloittaa. 

Asiakas havaitsikin tuttujen lajien täyttävän osin jo suositeltua monipuolisuutta ja löysi hyvän puolen ennen syksyä aloittamisessa: syksyllä ehkä nauttii jo sitten liikkumisesta. 

Hyvä pointti, eiväthän kaikki saa automaattisesti kiksejä liikkumisesta, vaikka liikkumista usein ehkä niin mainostetaankin. Ja miettikääpä, miten motivoida itsensä aloittamaan saatikka jatkamaan sellaista toimintaa, joka ei vastaa luvattua, joka vaan ei tunnu itsestä hyvältä.

Niinpä. Miksiköhän hyvät alut tyssäävät?

Jää nähtäväksi, aloittaako asiakas liikkumisen vai ei. Ruokavalion osalta hän joka tapauksessa on päässyt hyvään alkuun ja se on hienoa. Tutulta ja turvalliselta mukavuusalueelta liikkeelle lähteminen 
ei ole yksiselitteistä, vaikka syitä muutoksen tekemiseen löytyisi kasapäin. Tottumusten muuttaminen voi pelottaa, epäilyttää, viedä aikaa, rahaa, vaatia päivän aikataulujen muovaamista ja kompromisseja yms. Hyvää oloa ja tuloksia ei välttämättä synny heti ekalla kerralla, vaan tarvitaan toistoja ja toistoja, päiviä, viikkoja, ehkä kuukausiakin, lähtötasosta riippuen. Kenestäkään ei tule mestaria ilman harjoitusta.

Kynnyksen madaltaminen vaatii asennemuutosta myös.

Jos liikkumisen pakkopullaksi mieltävä lähtee hikilenkille ajatuksena vain esim. laihtua, voi sen sanoa olevan tuhoon tuomittua. Valitettavasti siinä touhussa kärsii samalla liikkumisen maine, sillä liikkuminen on paljon muutakin kuin "urheilutreenaamista". Liikkumisen perusluonnetta kuvaa mielestäni hyvin lapsen liikkuminen. Lapsi ei liiku laihtuakseen tai lihasta kasvattaakseen, lapsi liikkuu liikkumisen ja leikin ilosta ja siinä sivussa kehittää kestävyyttä, lihasvoimaa, notkeutta ja kehonhallintaa. Lapsi ei mene salille, vaan pihalle leikkimään tervapataa tai kirkonrottaa, leikkipuistoon keinumaan, ravaamaan liukumäkeä uimahalliin, pyöräilemään asfaltin pätkää päästä päähän, hakemaan kavereita pelaamaan palloa… Ja tekee sen yleensä mielellään! Aikuisilla olisi RUTKASTI opittavaa lapsista.



Valitettavasti koulun myötä tämä leikinvarjolla liikkuminen vähenee ja tilalle tulee pahimmassa tapauksessa liian varhain kurinalaista tietyn lajin treenaamista tai passivoitumista tietokoneen äärelle. Luonnolliset liikeradata ja kokonaisvaltainen liikkuminen kadotetaan, keho jää vaille kaipaamaansa monipuolista liikettä ja erilaiset kropan jumitilat, sairaudet ja kivut lisääntyvät.

Kuten syömisessäkin, liikkumisessa pätee sanonta "Back to basics". Ei kaloreiden kyttäämistä, sykemittarin seuraamista, tarkkoja toistomääriä, kaavamaisuutta, jumppatunteja jumppatuntien perään, vaan arkiliikkumiseen satsaamista ja oman kropan tarpeiden kuuntelemista.

Liikkumista ilolla, ei pakolla :)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti