Näkemiin vanha, tervetuloa uusi!

Tämä kirjoitus on samalla päätös oman kehon kuuntelu-postausarjalle

Nyt on uusi blogini polkaistu vihdoin käyntiin!  Vähän suunnitellusta aikataulusta myöhässä, mutta kuitenkin. Lounaalla ravitsemusterapeutin kanssa loppuu siis tällä erää tähän. Kulunut syksy on ollut intensiivinen ja tapahtumarikas, tylsistymään ei ole päässyt kertaakaan. Hommia riittää jatkossakin, sillä työskentelen tällä hetkellä yläasteen opettajan sijaisena joulukuulle asti.  Opiskelut jatkuvat tammikuulle, muuten kevät jää nähtäväksi, missä olen ja mitä teen.

Jostakin syystä en ole silti huolissani, vaikken tarkkaan tulevaisuudestani tiedäkään. Tällä hetkellä ainoa asia, jota kaipaan, on oikeastaan lumi. Pakkasta on kyllä, vain valkeus puuttuu. Pimeys on pistänyt väsyttämään, mutta koska siihen osasin jo varautua, olen höllännyt iltaisin ei-pakollisista hommista. Valoa ja sitä kautta vireyttä tulee kyllä, kunhan saadaan sitä lunta :)

Syksyn tapahtumat tuntuvat kehossa. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, oli kyse sitten ns. positiivisesta tai negatiivisesta stressistä, on se keho keholle aikalailla sama. Pitkään jatkuneena mielenkiintoisetkin hommat alkavat tuntumaan kiristyvinä hartioina ja leukapielinä, vatsavaivoina ja levottomina öinä. Onneksi huomenna on luvassa hierontaa. Se on minulle yksi parhaista tavoista rentoutua. Eilinen sauna auttoi myös hieman. Tiedän erään varman lääkkeen olon keventämiseksi ja minulle se on hatha-jooga. Tuumailin tänään jatkavani joogatunneilla käymistä, niille on nyt tarvetta. Kävelylenkitkin raikkaassa ilmassa pienen jälkivenyttelyn kera toimivat aika hyvin.  Sen vain tuntee kehossa ja mielessä, kun pelkkä uni ei riitä palauttamaan. Silloin tarvitaan aktiivista työtä kireyksien laukaisemiseksi.

On vielä yksi takuuvarma keino maadoittaa itsensä hässäkän päivän jälkeen. Lattialla makaaminen. Kun päässä surisee ja keho tuntuu raskaalta, hetki silmät sulkien lattialla yksin tai kumppanin kainalossa on älyttömän hyvä tapa rauhoittua. Meillä on olohuoneessa valkoinen pehmeä karvamatto, joka toimii parhaiten tähän hommaan. Kun koet olevasi valmis, nouset lattialta ja jatkat päivää. Tämä niksi on auttanut niin kiukkuun, kiireeseen kuin vaikeasti kuvailtavissa olevaan raskaaseen oloon tai lievään ahdistuneisuuteen. Itse huomaan olevani kuin uusi ihminen hetken aikaa selällä makoiltuani ja hengiteltyäni. Jos et ole vielä kokeillut, suosittelen kokeilemaan!

Flunssalta olen toistaiseksi välttynyt ja uskon yhden tärkeän syyn siihen olevan tasapainottelu menemisen ja levon välillä. Kokemus on opettanut, että on parempi huilata vapaa-ajalla kuin mennä sekä työssä että työn jälkeen. Kun viikonloput ovat menneet lähinnä opiskellessa, olen töiden lisäksi keskittynyt lähinnä säännöllisen rytmin pitämiseen unessa ja syömisissä ja keventänyt liikkumisia. Pyykit ovat välillä odotelleet pidempään korissa ja sosiaaliset kontaktit ovat olleet kortilla, mutta rajallisisista resursseista on ollut pakko välillä tinkiä. Koska tiedän tämän hektisemmän ajanjakson selvittelyineen ja uuden opetteluineen olevan vain tilapäistä, on joustaminen ollut helpompi hyväksyä. Homma on pysynyt siis hallinnassa, vaikka kaikki ei ole mennyt, kuten itse haluaisin.

Ja tämän haluan kaikille lukijoilleni korostetusti sanoa: ilman kontrollia pärjää. Mitä enemmän yrität kontrolloida asioita, sitä enemmän joudut asioita kontrolloimaan ja sitä vaikeammalta sinusta asiat tuntuvat pitää hallinnassa. Uskalla päästää irti! Hallitse kokonaiskuvaa. Priorisoi. Pidä kiinni asioista, joiden tiedät olevat kehollesi ja mielellesi ehdottoman tärkeitä. Jousta niissäkin vähän ja jousta enemmän asioissa, jotka eivät ole niin välttämättömiä. Seuraa, mitä tapahtuu. Maailma ei kaadu niskaasi, lupaan sen.

Tämä syksy olisi voinut mennä toisinkin. Olisin voinut olla kipeänä viikkotolkulla, sairastaa usemmankin flunssan, viettää unettomia öitä, kärsiä pää- ja niskakivuista, olla huolesta kireä ja sekaisin. Mutta se ei mennyt niin, koska tiesin kokemuksesta, mitä minun tulee tehdä ja tein niin. Huolehdin, että syön säännöllisesti värikästä ruokaa riittävästi. Huolehdin, että nukun noin 7-8 tuntia joka yö. Huolehdin, että lepään enemmän, jos unimäärä jää vähemmäksi. Liikuin mielekkäällä, mutta kevennetyllä tavalla, en asettanut itselleni muuta tavoitetta, kuin tuulettaa pääkoppaa ja kroppaa.  Tarkistin opiskeluaikatauluani ja tarkistin sitä uudelleen, jos se ei pitänyt. Kävin säännöllisesti hierojalla, makasin paljon lattialla, halasin, suukottelin ja hengittelin. Asetin itselleni välitavoitteita, kirjoitin muistettavia asioita lapulle ja ruksailin niitä sitä mukaa, kun sain hommia tehtyä. Näin konkreettisesti lapulta, että asiat hoituvat.

Ennen kaikkea uskoin, että selviän, vaikka arki muutti muotoaan ja elämä heitti eteeni uusia haasteita. Tiesin, että asiat järjestyvät. Ja niin se järjestyvätkin. Pala palalta.

Kiitos kaikille lukijoilleni, uusille ja vanhoille. Toivon teille kaikkea hyvää!  Tervetuloa seuraamaan uutta blogiani Lilylle, Onnellisen kehon pariin :)

Happy Halloween!

Virallisesti viimeinen työpäiväni klinikalla oli perjantaina. Samalla juhlimme potilaiden läksäreitä. Koska tänä vuonna Halloweenin juhlinta jäisi muuten välistä (aiempina vuosina sitä siis on juhlittu lokakuun loppupuolella), päätimme yhdistää nämä kaksi teemaa keskenään. Pukeuduimme Halloween-aiheisiin asuihin, söimme "karmivaa" ruokaa ja vietimme pari tuntia potilaiden järjestämän ohjelman parissa. Muun muassa kauhutarinan ja kammottavin biisi-levyraadin (jonka muuuten Bile-Danin Mä tahdon-biisi voitti, kumma kyllä... ) jälkeen kilistimme mustilla juomilla, annoimme potilaille läksärilahjat, pidimme lyhyet tsemppipuheet ja tottakai loppuun kuuluisa halikierros :). Samalla setillä olemme toivottaneet aiemmatkin potilaamme matkaan, joten klinikan historian viimeiset potilaat eivät olleet poikkeus.

Haukkuvat omput

Vihreää spagettia, tosi herkullista :D

Karmiva käsi-mureketta

Naamasalaattia

Ja tässä on ainakin väriä lautasella :D

Suklaa-chilimuffini

RT-noita, kuitenkin iloinen sellainen ;)

Maukas pääkallokoru

Näihin kuviin: Hyvää Halloweenia jo ennakkoon kaikille!

-Katja

Syömishäiriötä sairastavien hoitoa kehitettävä

Erään potilaamme kirjoitus Keskisuomalaisessa sunnuntaina 11.9 on lukemisen arvoinen. Vaikka meidän toiminta Syömishäiriöklinikalla nyt päättyy, ei se tarkoita suinkaan, että työ syömishäiriötä sairastavien parissa päättyy. Päinvastoin. Kun erikoistuneen syömishäiriöhoidon tarjoaminen yksityisesti loppuu, tulee kuntien ehdottomasti panostaa kohdennetun hoidon tarjontaan laadullisesti. Tiedän paikkakuntakohtaisia eroja olevan mm. resursseista johtuen, enkä oletakaan, että nyt yhtäkkiä resursseja löytyisi juuri tämän potilasryhmän auttamiseen. Mutta ihmisiä löytyy. Ja se riittää.

Jos jotakin olen työstäni 6 vuoden aikana oppinut niin sen, että hoidossa avainasemassa on potilaan/ asiakkaan kohtaaminen persoonana, ei vain sairastavana, nähdä ihminen oireiden takana. Ei vain diagnooseina ja oireina. Toinen olennainen tekijä liittyy siis työntekijään, kohtaajaan, kuuntelijaa, auttajaan. Tätä työtä ei voi tehdä virkapuku päällä, roolin takaa. Tässä työssä tarvitaan todellista kontaktia, uskallusta avautua olemaan aidosti läsnä sairastunutta kohdatessa. Oikeasti kuunnella. Oikeasti auttaa. Ja halua kuunnella ja auttaa. Sairauden voittamiseen tarvitaan luottamuksellinen suhde. Rehellisyys ja avoimuus ovat tehokkaimpia aseita tätä häpeään, syyllisyyteen ja salailuun tukeutuvaa sairautta kohtaan. Tarvitaan paitsi rehellisyyden vaatimista myös rehellisyyden mahdollistavan ilmapiirin ja suhteen luomista. Sairastuneen on kyettävä olla rehellinen itselleen ja auttajilleen, mutta vastavuoroisesti auttajan on annettava mahdollisuus sairastuneelle tuoda esille heikkoutensa ja salaisuutensa joutumatta tuomiolle niistä.

Sairautta vastaan toimitaan yhdessä, ei vastakkain. Se tulisi muistaa jokaisessa kohtaamisessa. Kukaan sairastunut ei halua oireilla. Kukaan sairastunut ei halua valehdella ja tuottaa pettymyksiä. Päinvastoin, he pelkäävät pettymysten tuottamista toisille. Oireilujen peittäminen voi olla myös tapa pitää hoitava henkilökunta ja läheiset tyytyväisinä, vaikka se valheellisuudelle perustuisikin. Mutta avoimena oleminen tarkoittaa samalla riskiä tulla satutetuksi, riskiä saada rangaistuksia ja riskiä joutua kohtaamaan ikäviä tunteita, joita itsessä ja toisissa herää. Voi olla helpompaa salailla kuin olla avoin. Sairaus satuttaa jo tarpeeksi, rankaisee päivittäin, haukkuu ja moittii. Siihen päälle ei kaipaa enää moitteita toisilta ihmisiltä. Tästä näkökulmasta avoimuus sairastuneelta ansaitaan ottamalla vastaan tunnustukset hellästi, tuomitsematta.  Oireilua ei sallita eikä katsota läpi sormien, mutta ihmistä oireiden takana ymmärretään ja rohkaistaan.  Hiljalleen oireita ei enää tarvita oman itseluottamuksen pönkittämiseksi, suojaksi kylmältä ja epävarmalta maailmalta, vaan uskalletaan tukeutua vaikeuksissa toisiin ihmisiin, kun opitaan luottamaan, etteivät he jätä, petä, syyllistä tai torju, vaan ottavat avosylin vastaan, lohduttavat ja auttavat eteenpäin.  Sairaudesta toipumisessa on pitkälti kyse myös korvaavien tai korjaajien kokemuksien saamiselta. Monella sairastuneella kun on jo kurjia kokemuksia elämästä.


On vielä yksi asia, millä tehostetaan syömishäiriötä sairastavan hoitamista. Itsetuntemus. Ja nimenomaan hoitavan henkilökunnan tai läheisten itsetuntemus. Luottamus ja rehellisyys ovat aina kahden kauppa. Jos sitä vaaditaan toiselta osapuolelta, on sitä annettava myös itse. Ja paras tapa olla itse avoin ja rehellinen, on olla sitä ensin itselleen. Lisäksi itsetuntemukseen liittyviä prosesseja läpikäyneenä osaa niitä ohjata myös toiselle. Uskaltaisin väittää, että syömishäiriön läpikäynyt tulee tuntemaan itseään ja omaa elämänhistoriaansa paremmin kuin keskivertoihminen, varsinkin ikävaihe huomioiden. Harvempi kaksi- tai kolmikymppinen joutuu pohdiskelemaan niin syvällisiä asioita, mitä sairastuneen on pakko käydä läpi. Tämä tekee toipumisesta myös haasteellisen. on ehkä helpompi ymmärtää, miksi sairaus pitää otteessaan niin kovasti. Miksi sairastunut "ei vain ala syömään", "ei vain lopeta oireiluaan". Omien kipeiden asioiden käsittely ei ole kivaa. Sitä ei ehkä tekisi vapaaehtoisesti.

Mutta sairastuneen on pakko tehdä se työ. Sillä sairaus ei ole oireissa, vaan se on ihmisessä. Se on hänen luonteenpiirteissään, persoonallisuudessaan, kokemuksissa, tunteissa, ajattelussa ja teoissa. Sitä ei voi noin vain irroittaa. Ei ole OFF-nappulaa, vaikka niin monta kertaa sitä potilaat toivovatkin. Valitettavasti ahdistus, omat pimeät paikat ja pelot on käytävä läpi. Siihen sairastunut tarvitsee apua. Siihen tarvitaan ymmärrystä, hellyyttä, huolenpitoa, aitoa kohtaamista.

Vaikka Syömishäiriöklinikalla valot sammuvat, usko ja toivo jokaisen syömishäiriötä sairastavan toipumiseen ei sammu. Työtä, jota teimme 6 vuoden ajan antautumuksella, sydämellä, täytyy muiden jatkaa. Sitä työtä eivät tee koneet, suunnitelmat, sänkypaikat, pillerit ja maksusitoumukset, vaan sitä työtä tekevät ihmiset. Tiedän näitä ihmisiä, hyviä hoitajia, lääkäreitä ja terapeutteja olevan Suomen täynnä.  Jatkakaa hyvää työtä, kehittäkää hoitomalleja ja -käytänteitä, mutta ennen kaikkea kehittäkää itseänne ihmisinä. Uskaltakaa kohdata sairastunut, pudottaa maskit, olla läsnä ja luoda kohtaamiselle ilmapiiri, jossa sairastunut uskaltaa paljastaa oman sisimpänsä. Olkaa sairastuneelle se vanhempi, se puoliso, se ystävä, jota hän on jäänyt vaille, paikatkaa hänen haavojaan ja luokaa uskoa tulevaan. Sillä sitä he ennen kaikkea haluavat. Kuulla juuri Sinulta, että hän voi toipua, että hän on toipumisen arvoinen, että on elämää sairauden ulkopuolella.  Että vaikka juuri nyt pelottaa ja kaikki tuntuu toivottamalta, tulee parempia hetkiä ja hiljalleen parempia päiviä. Että elämä lopulta kuitenkin voittaa.

Näin minä uskon ja olen nähnyt. 

-Katja

Viimeistä viedään

Muistatteko, kun syksyn alussa vihjailin tälle syksylle olevan luvassa uusia tuulia? On aika paljastaa, mitä ne sitten tarkoittivat.

Osalle tämä voi tulla uutisena, osa jo tietääkin, että Syömishäiriöklinikka ja samalla Terveyspoli lopettaa toimintansa tämän viikon jälkeen, 16.10. Samalla oma työni syömishäiriötä sairastavien parissa loppuu toistaiseksi. Kulunut syksy on mennyt vanhan työn lopettamiseen ja uusien kuvioiden aloittamiseen liittyvissä kuvioissa. Fiilikset ovat ovat päällisin puolin hyvät, odottavat ja innostuneet. Haikeutta on myös ollut ilmassa, kun 6 vuotta kestänyt ajanjakso päättyy. Mutta niinhän se menee. Jonkun on loputtava, että uusi voi alkaa.

Uusia tuulia on luvassa myös blogin puolella. Olen jo jonkin aikaa pohtinut blogin tulevaisuutta. Pidän kirjoittamisesta, mutta kaipaan muutosta. Kun kuulin työn loppumisesta, sinetöi sen päätökseni lopettaa tämä blogi tällaisenaan ja jatkaa uuden blogin pitämistä muualla, osana blogiyhteisöä. Olen perustanut, mutten vielä julkaissut, uuden blogin Lily.fi-sivustolle, jossa tulen jatkamaan viimeistään marraskuussa. Ilmoitan blogin uuden osoitteen, kun kaikki on valmista. Tämä blogi jatkuu tällaisenaan siihen asti. Uuden blogin nimi on Onnellinen keho, kuten kirjani nimi. Aihepiiri tulee siis olemaan pitkälti samaa kuin tässä blogissa, mutta luvassa on myös erilaista sisältöä.

Teemaan sopivasti löysin kesällä tästä syksystä tietämättä erään hyvin osuvan biisin. Egotripin "Vuosi nolla" pukee hyvin sanoiksi koko kuluneen vuoden, joka on ollut tähän asti kaikkea muuta, mitä etukäteen olin odottanut. Mutta en valita. Pikemminkin tämä vuosi vahvistaa sen tosiasian, että elämässä et voi koskaan tietää, mitä se eteen heittää. Se on ihanaa ja pelottavaa yhtäaikaa, mutta ainakin itselleni luo toivoa ja uskoa parempaan. Unelmat voivat toteutua, kun niitä vähiten odottaa.

Kuunnelkaa ja fiilistelkää:



Hyvää alkanutta viikkoa!  Tällä viikolla luvassa ajatuksia syömishäiriön hoidosta sekä tottakai Halloween-aiheisista läksäreistämme! Viimeistä viikkoa viedään, mutta ei anneta sen haitata menoa. Potilaat hoidetaan loppuun asti hyvässä hengessä, kuten tähänkin asti :)

-Katja

Syömishäiriö kuin huono parisuhde

Syömishäiriö on sairautena joskus vaikeasti hahmotettavissa, varsinkin, jos omakohtaista kokemusta ei ole. Se mielletään herkästi vain syömistaidon pulmiksi tai ymmärryksen puutteeksi syömisen tärkeydestä, vaikka totuus on toinen. Syömisen tai juomisen taito ei mihinkään kadonnut, ja tietoa syömisen terveysvaikutuksista on joskus liiankin kanssa. Sairastunut kyllä osaa teknisen syömisen taidon, sen sijaan SUHDE syömiseen on häiriintynyt. Ruoka ei enää edusta sallittuja makunautintoja, kylläisyyteen asti syötyjä aterioita ja joustavia ateria-aikoja, vaan tiukasti viha-rakkaussuhteen värittämiä hetkiä, maailmaa, johon yhtäaikaa haluaa uppoutua kokonaan ja samanaikaisesti välttää viimeiseen asti. Näin yksinkertaistetusti toki, sillä jokainen sairastunut on oma yksilönsä ja näin ollen suhteet syömiseenkin vaihtelevat laidasta laitaan ihmisestä riippuen. Yhteistä sairastuneille on paha olo, johon haetaan apua syömisten kontrolloinnista. Lopputulos on yhtä hyvä, kuin alkoholistille pullo viinaa. Kaivattua mielihyvää ja hetken helpotusta ahdistukselta saadaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Paluu mustaan maailmaan on aina edessä. Kontrollista vain on vaikea päästää irti, vaikka kuinka haluaisi ja toivoisi. Se on kiinni tiukasti kuin takiainen, mukana matkassa, menee sairastunut sinne vain. "Can't live with it, can't live without it" kuvastaa sairastuneen elämää hyvin.

Sekä potilaiden että vanhempien kanssa keskustellessa käytän usein mielikuvia. Ne usein ovat helpommin ymmärrettävissä, jotenkin konkreettisemmin verkkokalvolle piirrettäviä ja usein mielikuvien avulla voidaan tavoittaa jotakin potilaan tai vanhemman omaa arkea liippaavia ilmiöitä. Jos mielikuvan avulla löydetään vielä omakohtaisia kokemuksia ilmiön ympäriltä, päästään parhaiten asian ytimeen.

Usein helpoin tapa mieltää syömishäiriö on riippuvuutena. Tällöin tupakointi tai alkoholismi toimii hyvänä esimerkkinä riippuvuuden luonteesta. Osalla on kokemusta yrityksistä päästä irti tupakasta tai onnistuneita kokemuksia siitä. Omiin kokemuksiin peilaamalla oman läheisen käymät asiat on helpompi ymmärtää ja näin luontevammin tarjota tukea. Osalla mielikuva kahtia jakautuneesta persoonasta, joista toinen on sairaus, toimii hyvin. Riippuen näkökulmasta ja asiayhteydestä mielikuvia löytyy monia muitakin ja yllättävän osuva on vertaus huonoon parisuhteeseen.

Osalla sairastuneista tai läheisistä on kokemus tai näkemys parisuhteesta, jossa on samaan aikaan ihana ja paha olla. Suhde, jossa tulee huonosti kohdelluksi, henkisesti tai fyysisesti pahoinpidellyksi, mutta josta ei vain osaa lähteä, ei vain uskalla tai osaa päästää irti. Suhde, jossa hakkaa päätään seinään toistuvasti, kun ei vain tiedä, miten päin pitäisi olla, jotta suhteen toinen osapuoli olisi tyytyväinen. Ja eihän se koskaan ole. Koskaan et ole tarpeeksi kiltti, hiljaa, tottelevainen. Koskaan et näytä tarpeeksi hyvältä tai tee tarpeeksi hyviä asioita saadaksesi kiitosta. Aina löytyy jotakin, mistä toinen moittii. Ja sinä yrität ja yrität. Suurimman osan ajasta olet ahdistunut, vain hetkittäin koet olosi todella hyväksi, ja niihin hetkiin saatat jäädä kiinni. Niissä hetkissä uskot tekeväsi oikein, olevasi oikeassa paikassa oikean ihmisen kanssa. Mutta sitten tulee taas pimeys.

Useaan otteeseen mietit eroa, otat tietoisesti taukoa puolisostasi, ja silloin olosi on hetken ajan vapaa. Pystyt hengittämään pitkästä aikaa, olosi on kevyt. Uskot tehneesi oikean päätöksen. Kunnes tulee illan hämärä tai yksi vastoinkäyminen tai puolisosi soittaa sinulle luvatakseen, miten asiat tulevat muuttumaan, miten kuulut hänelle ja vain hänelle. Ja sinä uskot. Koet olleesi vain puolikas ilman suhdetta, yksinäinen ihmisten keskellä. Jotakin on puuttunut ja koet itsesi kokonaiseksi jälleen saadessasi taas olla yhdessä puolisosi kanssa.

Mutta vain hetken. Sillä huono suhde ei muutu yhdessä yössä. Samat vanhat kuviot toistuvat ja huomaat olevasi taas ahdistunut ja miettiväsi taas eroa. Mutta koet samalla olevan helpompaa jäädä suhteeseen. Syytät itseäsi siitä, miten heikko oletkaan ja alat uskoa ansaitsevasi tämän huonon suhteen. Ettei elämällä todella ole tarjota sinulle mitään muuta. Ja puolisosi kyllä muistaa syyttää sinua eron aikana kokemastaan vääryydestä. Hänessä kun ei ole mitään vikaa. Ei koskaan mitään vikaa.

Mutta hän on niin väärässä. Sinä olet väärässä. Sinä ansaitset parempaa elämää. Sinä ansaitset iloita ja nauraa, olla ilman jatkuvaa ahdistuneisuutta. Sinä ansaitset paremman suhteen.

Sinun täytyy vain uskaltaa irrottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Antaa ajan kulua. Pysyä päätöksessäsi. Tukeutua lähimmäisiisi heikolla hetkellä. Olla vastaamatta puolisosi soittoihin, viestihin, kirjeisiin ja huutoihin. Sinun täytyy kiinnittää huomiosi muualle, deletoida kaikki häneen liittyvä. Ja ennen kaikkea antaa itsesi nähdä, että olet niin paljon enemmän, mitä olet saanut kuulla ja luulla. Sinä olet ihana ja arvokas, jokaisella solullasi. Sinun tarvitsee kaivaa taistelijan sisusi ja uskoa, että jonain päivänä tuo kaikki on historiaa. Uskoa itseesi, uskoa kykyihisi päästä pedosta irti. Yksin tai yhdessä ammattilaisten tai yhdessä läheistesi kanssa. Jonain päivänä tiedät tehneesi oikean ja ainoan ratkaisun. Huono suhde pitää päättää. Sinun takiasi.

Sushia ja korvapuusteja

Tänään valmistimme potilaiden kanssa lounaaksi itse sushia. Koska olimme suurin osa aloittelijoita sushin teossa ja yhdelle sushi oli täysin uusi tuttavuus, hyödynsimme Blue Dragonin Sushintekopakettia, jossa tulee mukana sushirullien käärimistä varten bambumatto, sushiriisit, riisiviinietikka riisin maustamiseen, syömäpuikot, leväarkkeja, soijakastiketta ja wasabia. Yhdessä pakettissa tulee tarvikkeet 2 henkilön ateriaa varten. Paketissa tuli kaksi sushireseptiä, lisäksi hyödynsimme reseptejä täältä ja täältä. Teimme kolme erilaista sushiversiota. Erikseen ostimme inkiväärilastuja, lisäwasabia (paketin versio oli aika mieto ja sitä oli vähän, ainakin wasabin ystävien mielestä, lisäwasabi siis tuli tarpeeseen :D) sekä rullien sisälle laitettavaksi avokadoa, kurkkua, majoneesia, katkarapuja sekä graavilohta.

Vaikka kokemusta oli lähinnä nolla, selvisimme todella kympin arvoisesti sushin teosta. Loppujen lopuksi sushin teko sinällään ei ollut työlästä, suurin työvaihe oli riisin keitto. Riisi piti ensin liottaa, sitten keittää, sitten maustaa ja sitten jäähdyttää. Tiedämme ensi kertaa varten, että riisin valmistus on todella aloitettava paljon aiemmin kuin muiden ainesten esivalmistelu. Vaikka mekin aloitimme siitä ensin, venyi arvioitu ruokailun aloittaminen kevyet 45 min... :D Onneksi lopputulos miellytti, vaikka wasabin ystävät eivät saaneetkaan kaipaamiansa aivotuntemuksia (tiedättekö sen poltteen, joka leviää äkillisesti nenään ja sieltä koko päähän). Sushin teko on siis ensi kerralla lasten leikkiä ja voimmekin siirtyä kikkailemaan muilla raaka-aineilla ja sushiversioilla, vaikka uramakeilla eli "nurinpäin" oleville susheille, joissa riisi on ulkopuolella ja merilevä sisäpuolella.

Lohinigirit 

Katkarapu-Kaliforniarullia

Lisää kuvateksti

Lohimakit

Ja koska on kansallinen korvapuustipäivä, söimme välipalaksi tietysti korvapuustit ja lasit maitoa. Pullissa oioimme, ne oli valmistanut Fazer-kahvila Kulma :)

Päivän lopputulos: Sushi on hyvää ja suosittelemme sen tekoa itse tai valmiina. Hyvää Korvapuustipäivää kaikille!

-Katja

Kuuletko kehoasi?

Tämä on jo 11. postaus oman kehon kuuntelemiseen liittyen. Oman kehon kuuntelu on laaja aihe, kuten jo alussa ensimmäisessä postauksessa totesin. Sitä on mahdotonta tiivistää muutamaan lauseeseen, saatikka postaukseen. On kuitenkin yksi asia, mitä ei voi liikaa korostaa ja toisaalta, mitä ilman oman kehon kuuntelua ei ole. Nimittäin kuuntelemisen ja kuulemisen taito.

Yhtäkkiä emme enää liikukaan vain terveyden maailmassa. Kuuntelemisen taito liittyy nimittäin moneen muuhunkin. Ennen kaikkea se on olennainen taito kahden ihmisen tai kahden olennon välillä. Jos personoisimmekin kehomme yhdeksi olennoksi ja mielemme toiseksi olisivat samat lainalaisuudet ehkä helpommin ymmärrettävissä.

Se, mitä vaatii oman kumppanin tai ystävän kuunteleminen, on tarpeen myös omaa kehoa kuunnellessa. Pysähtyminen kuulemaan, mitä toinen todella sanoo. Olemaan todella läsnä vailla tulkintoja, oletuksia, ennakkoluuloja ja keskeytyksiä. Kehomme kulkee mukanamme kaikissa kiireissä, niin aamun ruuhkaliikenteessä, palaverissa, kassajonossa, jumppatunnilla kuin tulevia menoja suunnitellessa. Se kokee paineet, melun ja muut kuormitukset. Se, miksi oman kehon kuunteleminen on niin vaikeaa, johtuu pitkälti pysähtymisen ja läsnäolon vaikeudesta. Vaikka kehomme ei kulkisi askeltakaan, mielemme saattaa olla jo valovuosia edellä, rakentaa mielikuvia menneestä ja tulevasta. Siksi läsnäolo nyt ja tässä nykyhetkessä on taito. Tärkeä taito, jota ilman luotettavaa, miellyttävää ja vastavuoroista suhdetta on vaikea rakentaa.

Lähde: Positiivinen psykologia

Kehoomme ja mieleemme kertyy päivittäin tietoja, joita emme tarvitse, turhaa tavaraa, joista oma kovalevy on välillä hyvä nollata, jotta todelliset tarpeemme nousisivat esille. Meidän tärkeänä tehtävänämme on tehdä tuo nollaus, ottaa hetki vain olemiselle, hengittämiselle ja hetken aistimiselle. Erityisen tärkeää on päästä irti mielen luomista odotuksista ja "pitäisi"- ja "sitten, kun"- ehdoista. Tiedän, että tehtävä ei ole helppo. Jos se olisi, kaikki tekisivät niin. Hiljentymisellä en tässä tarkoita erityistä joogaa tai meditaatiota, vaan esimerkiksi lattialla makaamista ja kymmeneen laskemista samalla syvään hengittäen. Silmät voi sulkea hetkeksi samalla. Tässä hetkessä ei tehdä kauppalistoja tai muita to do-listoja, sitä ei saa käyttää perinteisessä mielessä hyödyksi, vaan palauttaa mieli ja keho parempaan yhteyteen, kuuntelemista varten. 

Kuunnellessa voit huomata kehosi kireyksiä, nälkää, kipua, väsymystä, iloa, surua, tuskaa, pettymystä tai kiitollisuutta. Asioita, joita et ehkä ole havainnut tukka putkella touhutessasi. Nämä esille nousevat tuntemukset ovat kehosi kertomia viestejä. Sinun tehtävänäsi on ottaa ne vastaan, kuulla ne ja pohtia, mitä ne ehkä merkitsevät. Mutta tulkitsematta liikaa, tekemättä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, syyttelemättä itseäsi tai muita. Joskus vastaukset ovat aivan nenäsi edessä. Et ehkä tarvitsekaan erityisruokavaliota, matkustamista lämpimään maahan, laihduttamista, lisää treeniä, uutta sisustusta tai parisuhdetta. Tarvitsetkin ehkä enemmän yhdessäoloaikaa ystäviesi seurassa, rauhallisia kävelyitä syksyisen kuulaassa ilmassa, hyvää värikästä ruokaa kylläisyyteen asti syötynä. Tai saatat tarvita hetken itkeä, nauraa, purkaa pahaa oloa. Saatat tarvita vain hetken lepoa ollaksesi todella läsnä itsesi kanssa aloittaaksesi päiväsi uudelleen puhtaalta pöydältä, aavistuksen kevyemmällä mielellä. Onneksi huomasit sen nyt, jotta paha olosi ei ehdi kertyä niin isoksi möykyksi, että se jonain päivänä räjähtää käsiin. Koska meihin mahtuu vain rajallinen määrä tyydyttämättä jääneitä tarpeita.

Kuvittele, miltä elämäsi tuntuisi, jos ottaisitkin näitä hetkiä itsesi kanssa useammin? Miltä kehossa ja mielessä tuntuisi, kun ne kuulisivat toinen toistaan? Todennäköisesti niiden "parisuhde" näkyisi ja tuntuisi hyvältä. Todennäköisesti todelliset ongelmat paljastuisivat, eikä tehtäisi turhia oletuksia, luultaisi kehomme puolesta asioita, joita se ei tahdo tai kestä tai ole. Todennäköisemmin tekisimme parempia valintoja ja ratkaisuja, kun ne perustuisivat oikeasti koetuille, ei oletetuille, asioille. 

Ajatella, vain niinkin yksinkertaiset asiat kuin pysähtyminen, hengittäminen ja aistiminen ovat muuttuneet nykypäivän ihmisille taidoiksi, joita opetellaan erityisillä läsnäolon kursseilla koulutetun ohjaajan kanssa. 

Tähän on tultu. Onneksi asioita voi aina uudelleen oppia. Yksin tai ohjattuna. Ja sen oppimisen voi aloittaa NYT!

Rauhallista viikonloppua kaikille!

-Katja